Kansliapäällikkö Harri Pursiainen Finnet-päivillä Mikkelissä 1.10.2009

Kansliapäällikkö Harri Pursiainen

Muutoksen haasteet

Viestintäalan muutoksen haasteista puhuminen se vasta haasteellista onkin, kun ainoa todellinen muutos olisi se, että lakkaisi tapahtumasta. Nyt alaa ravistelevat asiakkaiden, markkinoiden, tekniikan ja yhteiskunnan vaatimusten muutokset.

Ensiksikin asiakas on muuttunut. Peruspuhelin riitti suurimmalle osalle kansasta vielä parikymmentä vuotta sitten. Sitten 1990-luku toi matkaviestimet taskuihin ja pian päättyvä vuosikymmen laajakaistat koteihin. Liittymiensä avulla ihmiset käyttävät monipuolisesti kaupallisia ja julkisia palveluita. Teleyhteydet eivät ole kansanhuvia vaan elämisen ja yrittämisen välttämätön ehto.

Toiseksi markkinat ovat muuttuneet. Vuoden 1987 teletoimintalailla haluttiin turvata teletoiminnan hoitojärjestelmä. Nyt tuo käsite kuulostaa vanhanaikaiselta. Meillä ei ole enää mitään hoitojärjestelmää, vaan joukko markkinoiden ehdoilla toimivia viestintäyrityksiä, jotka pyrkivät kasvattamaan omistajansa omaisuutta. Eihän siitä niin kauan ole, kun teleyritykset kertoivat tavoitteekseen palvella asiakasta. Nyt ne näyttävät haluavan palvella vain niitä asiakkaita, joista jokainen erikseen on niille kannattava. Enää ei riitä, että liiketoiminta kokonaisuutena kannattaa. Asiakkaan palveleminen ei ole enää teleyrityksen tarkoitus vaan väline, jolla omistaja-arvoa kasvatetaan.

Teleyritys ei ole paha, jos se toimii niin kuin markkinataloudessa pitää. En myöskään millään muotoa vastusta markkinataloutta, kerron vain yhden tosiasian siitä miten se toimii. Ja toimikoon, asia pitää vain ymmärtää ja pitää mielessä.

Kolmanneksi ovat muuttuneet tekniikka ja palvelut. Yleiset laajakaistanopeudet ovat dekadikaupalla suurempia kuin viime vuosikymmenellä ja mobiilit palvelut tekevät ihmiselämästä helppoa. Verkossa on kaikkea mitä ikinä vain voidaan sähköisesti tarjota.

Neljänneksi yhteiskunnan vaatimukset ovat muuttuneet. Se seuraa noista kolmesta edellä mainitusta muutoksesta. Yhteiskunta on korjannut asenteitaan, kun tietoyhteiskunnan palvelut ovat ihmisille välttämättömiä ja tylyin esimerkein on todistettu, että teleyritykset eivät vapaaehtoisesti palvele kaikkia. Yhteiskunta ei voi jättää osaa kansasta vaille välttämättömiä palveluita. Kun markkinatalouden lait eivät riitä, tarvitaan kirjoitettuja lakeja. Se näkyy selvästi uusissa viestintäpolitiikan linjoissa laajakaistapolitiikasta alkaen.
Suomen valtio osallistuu suurella panoksella huippunopean runkoverkon rakentamiseen kansalaisten laajakaistakäyttöön. Viimevuotinen viestintäpolitiikan kurssin muutos oli jyrkkä. Poliittisen päättäjän ja toimialan konsensuksessa ja vain satunnaisin soraäänin kuitenkin hyväksyttiin, että markkinatalous ei yksin pysty huolehtimaan kansan välttämättömyyspalveluista.

Teleyrityksille uusi laajakaistapolitiikka on suuri mahdollisuus. Vuoteen 2015 mennessä Suomen teleinfrastruktuuri nousee kansainväliseen eturiviin. Se kasvattaa ainakin hetkellisesti globaalia kilpailukykyämme. Toimialan kannattaa käyttää tämä momentum hyväksi.

Hyvä esimerkki mahdollisuuksista on Finnetin piirissä syntynyt ajatus tarjota kuluttajille keskitetyn tietojärjestelmän palvelua verkon yli. Se jos mikä olisi hyvä tapa ottaa hyöty irti huippunopeista yhteyksistä. Iloista on, että tällainen vallitsevasta liiketoiminta-ajattelusta poikkeava malli on nostettu esille. Vasta markkinoilla tietysti nähdään, miten Super Matrix kaupaksi menee. Sitä ennen toimiala seuraa kiinnostuneena, miten Finnet palvelukonseptiin sitoutuu investoinneillaan. Toivotan kaikkea menestystä hankkeelle.

Yhteiskunnan ja markkinoiden muutoksesta sikiää myös toinen viestintäpolitiikan kurssin tarkistus: radiotaajuuksien huutokaupat. Viime vuosikymmenellä Suomi suorastaan profiloitui sillä, ettei halunnut huutokaupata taajuuksiaan. Ensi kuussa meillä kuitenkin järjestetään ensimmäinen huutokauppa. Annan nyt tästä takinkäännöksestä selityksen, jonka koen olevani monelle velkaa.

Vuosikymmen sitten huutokaupat olisivat sopineet meille huonosti. Eivät ne onnistuneet muuallakaan, jos asiaa tarkastellaan toimialan eikä ahtaasti valtion tulojen kannalta. Meillä huutokaupoista ei edes olisi ollut saatavilla suuria tuloja eivätkä lupamme maksuttominakaan juuri kiinnostaneet globaaleja toimijoita. Markkinamme olivat siihen liian pienet. Suomessa ei ole haluttu antaa taajuuksien haltijoille vapaita käsiä päättää taajuuksien käytöstä. Esimerkiksi verkkojen kattavuusvaatimukset tuovat sellaista lisäryytiä Suomen lupiin, etteivät ne enää kaikille kelpaakaan.

Markkinat ovat suurten huutokauppojen päivistä muuttuneet. Kilpailevia tekniikoita on nyt useita. Vuosikymmen sitten teleyritykset olivat Euroopan huutokaupoissa veitsi kurkulla. GSM:n menestyksen siivillä uusia lupia pidettiin lupana painaa rahaa ja vastaavasti luvatta jäämistä teleyrityksen kuolemantuomiona. Markkinataloutta, sanoo kyyninen taloustieteilijä. Olkoonpa mitä vain, sanon minä, mutta hyvä hallitus ei pakota yrityksiä riskien maksimointiin.

Meillä on pelätty, että huutokauppahinnat menevät telemaksuihin. Niin käykin, jos kilpailua ei ole riittävästi. Huutokaupat olisivat vielä vuosikymmen sitten voineet nostaa telemaksujamme, koska kilpailevia palveluita oli niukalti. Kansainvälisten tutkimustenkin valossa näyttää siltä, että riittävä kilpailu estää vyöryttämästä huutokauppahintaa asiakkaalle.

Nyt lähestymme perimmäistä syytä. Viestintäpolitiikkamme on 1980-luvulta alkaen aina hakenut konsensusta. Teleyritysten ja valtion välillä on ollut vähintäänkin vahvaa vetovoimaa ja sanaton herrasmiessopimus siitä, että teleyritykset hoitavat kansan palvelut eikä valtio rasita alaa ylimääräisesti. Valtion telelaitos ja asiakkaiden omistamat puhelinlaitokset hoitivat asiansa tyylikkäästi koko viime vuosisadan.

Suomen penseys huutokauppoihin taisi pulputa tästä lähteestä. Kun teleyritykset hoitavat asiansa ja myös köyhistä ja syrjäseuduista huolehditaan, alaa ei rokoteta veroilla ja maksuilla. Se idylli on nyt historiaa. Oireellista on, että hallitus päätti huutokaupasta samaan aikaan laajakaistatuen kanssa. Jos teleyritykset toimivat estoitta niin kuin markkinataloudessa toimitaan, hallituskin osoittaa osaavansa leikin. Virkavalta alkaa huolehtia asiakkaista omine keinoineen, kun teleyritykset eivät sitä tee. Teleyrityksistä se voi näyttää siltä, että makeisiin markkinapulliin ilmestyy aikaisempaa karvaampia rusinoita.

Korviini on kantautunut, että jotkin teleyritykset ovat testanneet mahdollisuutta, etteivät ne ollenkaan osallistuisi haja-asutusalueiden laajakaistan rakentamiseen. Eihän siihen voikaan vapaassa maassa ketään pakottaa. Yhtä vähän kukaan voi sen jälkeen estää hallitusta kehittämästä keinoja, joilla tarvittavat lisävarat kerätään. Teleyritysten yhteiskunnallinen passiivisuus pakottaisi heti pohtimaan, miten haja-asutusalueen palveluihin tarvittava raha siirretään sinne entistä enemmän citykarhuja muistuttavilta teleyrityksiltä. Jos ala jää maksajaksi, katselkoot teleyritykset kuvastimeen.

Valtion kovalta kouralta voitaisiin välttyä, jos esimerkiksi matkaviestinyritykset kytkisivät haja-asutusalueen laajakaistarakentamisen tukiasemayhteyksien nykyaikaistamiseen. Tapoja keksitään, jos tahtoa riittää.

Hallituksen laajakaistahanke on vakava ja tarkoitettu sellaisena otettavaksi. Sen tavoitteissa pysytään varmasti. Jos hankkeeseen osoitetut rahat eivät teleyritysten likinäköisyyden vuoksi tai muusta syystä riittäisi, rahaa täytyy löytää lisää. Vuosi sitten hallituksen käsittelyssä olleita vaihtoehtoja oli esimerkiksi yleinen laajakaistan tasausmaksu. Se olisi vain yksi vaihtoehto.

Hankkeen lisärahoituksen vaikutukset telemaksuihin arvioitaisiin tietysti erikseen, mutta kilpailu pitäisi ne maltillisina. Sinänsä telemaksujen lievän nousunkin voisi sietää, jos siihen olisi yhteiskunnallisesti hyvä syy. Viestintäpolitiikka on hinnan, laadun ja saatavuuden optimointia. Jos laajakaistatavoitteita ei muuten saavuteta, voisi veroratkaisua hyvin perustella sillä, että nyt on aika panostaa hinnan sijasta laatuun ja saatavuuteen.

Huutokauppatuloillakin olisi toki käyttöä. Myös niillä voitaisiin kattaa valtion menoja, joilla varmistetaan välttämättömät viestintäpalvelut koko kansalle. Markkinoilla määräytyvät huutokauppatulot sopisivat siihen paremmin kuin yleinen televero tai muut tietoyhteiskunnan palveluiden verot. Käsittääkseni ainakin vuosi sitten myös teleyritykset kallistuivat sille kannalle. Jos ja kun yhteiskunta haluaa varmistaa alueellisesti tasa-arvoiset viestinnän verkot ja palvelut, rahanlähteitä siihen on joka tapauksessa keksittävä.

Hyvät kuulijat! Suurin osa televisiotoimiluvista päättyy mediapolitiikan supervuonna 2016. Silloin arvioidaan televisiomarkkinoiden kokonaisuus myös kilpailun näkökulmasta. Asian valmistelu alkaa viimeistään vuonna 2014. Sinne ei enää olekaan niin pitkää aikaa. Ajatellaanpa vähän ääneen mitä meillä voisi olla edessä.

Maanpäällisessä televisiossa on nyt tanakka toimilupasääntely. Toimilupa vaaditaan sekä jokaiselta televisioverkon kanavanipulta että jokaiselta ohjelmakanavalta. Yleisradio jakaa ohjelmiaan suoraan lain nojalla, mutta valtioneuvosto myöntää sen lisäksi niin monta lupaa televisiokanaville, että verkot täyttyvät. Maan hallitus siis varmistaa, että kysyntä ja tarjonta vastaavat täydellisesti toisiaan. Jokaisen luvansaajan ohjelmisto pääsee taatusti taivaalle eikä verkkoyrityksille välttämättä jää tyhjää tilaa. Seurauksena on, että kysynnän ja tarjonnan voimat eivät aidosti kohtaa eikä oikeata kilpailua ole, olipa markkinatoimijoiden lukumäärä mikä hyvänsä.
Verkot vaativat luvan, koska taajuuksia ei riitä kaikille halukkaille. Ohjelmistolupia taas tarvitaan, koska niukka tila halutaan käyttää monipuolisiin ohjelmiin.

Aika haalistaa piukan toimilupasääntelyn perusteita. Ohjelmia jaellaan monia kanavia pitkin. Erityisesti laajakaistatelevisio etenee. Ensi vuosikymmenen loppupuolella huomattava osa ohjelmien jakelusta tapahtuu osittain valtion tuella rakennetussa huippunopeassa laajakaistaverkossa. Samaan aikaan maanpäällisen televisioverkon kapasiteetti kasvaa, kun analogiselta televisiolta vapautuu tilaa ja uudet tekniikat pakkaavat ohjelmat entistä tiukemmin. Vaikka teräväpiirtotelevisio vie enemmän verkon välityskykyä, meillä on tilaa nykyistä useammille televisiokanaville kuin ennen eikä verkon välityskyky enää ole krooninen pullonkaula televisio-ohjelman tarjoajan ja asiakkaiden välissä.

Maanpäällisten televisioverkkojen markkinoilla ei ole nähty kilpailua samassa mitassa kuin matkaviestinnässä. Huutokauppa voisi ensi vuosikymmenellä olla sopiva tapa jakaa toimiluvat televisioverkoille. Lupia voisi olla useampia kuin yksi. Esimerkiksi matkaviestinmarkkinoilta saadun kokemuksen perusteella toimiva kilpailu näyttäisi vaativan vähintään kolmea kilpailijaa. Huutokauppaehdoilla tai lailla voidaan varmistaa kanavien peittoalueet ja palvelutaso.

Aito kilpailu syntyisi vasta luopumalla ohjelmistoluvista kokonaan tai ainakin pääosin. Olisikohan aika kypsä siihen jo alkavalla vuosikymmenellä? Sen jälkeen kuka tahansa voisi ostaa ohjelmistoilleen aikaa kilpailevista verkoista markkinahintaan, jos haluaisi jakaa niitä maanpäällisessä verkossa. Julkiselle palvelulle osoitettaisiin ensin sen tarvitsema tila jakeluverkosta. Jos myös joidenkin muiden peruskanavien saatavuus haluttaisiin varmistaa, nekin voisivat saada jonkinlaisen lupa- tai ilmoitusmenettelyn jälkeen oikeuden päästä jakeluverkkoon ohi muiden. Niin television kova ydin olisi koko kansan saatavissa maanpäällisissä verkoissa vähän samaan tapaan kuin se on nyt taattu kaapeliverkkojen jakeluvelvoitteella, must carryllä.

Toimilupamallia voitaisiin soveltaa näin kevennettynä kunnes kaikissa kodeissa on riittävän nopeat laajakaistayhteydet. Ne tekevät aikanaan maanpäällisen television sääntelystä lopullisesti museotavaraa. Silloin elänemme kuitenkin jo 2020-lukua.

Näiden muutosten jälkeen maanpäällisessä televisioverkossa toimisivat julkisen palvelun yhtiön tai yhtiöiden lisäksi ne televisioyhtiöt, jotka ostavat markkinahinnalla tilaa kilpailevista verkoista. Lailla voitaisiin estää median keskittyminen ja säätää sisältövelvoitteita, jos se olisi yhä tarpeellista. Markkinat olisivat nykyistä tehokkaammat. Mallin etuja olisi myös se, että se lopettaisi kansanvaltaan huonosti sopivan järjestelmän, jossa sananvapautta harjoitetaan hallituksen luvalla.

Aika näyttää tapahtuuko tuollainen hyppy uuteen ensi vuosikymmenellä vai vasta seuraavalla. Vähän pidemmälle katsellen matkaviestinnänkin sääntelyssä saattaa olla tarkistamisen tarpeita joustavampaan suuntaan. Radioviestinnän maailma muuttuu perusteellisesti, kun radiolaitteiden äly kasvaa. Niin sanottu kognitiivinen radio käyttää kulloinkin sopivinta vapaata radiotaajuutta, eikä taajuuksien pihtaus entiseen tapaan toimiluvilla ole välttämättä enää mielekästä. Kun kognitiiviset radiolaitteet etsivät itse tilansa radiotaajuuksien joukosta, jousto ja teho lisääntyvät itsestään, jos regulaatio tukee kehitystä eikä ainakaan rupea sille jarruksi. Dynaamiseksi kehittyvässä taajuusmaailmassa viestintäpolitiikan pitää vähintäänkin kulkea tekniikan ja markkinoiden mukana – mieluiten näyttää etukenossa tietä. Väistämättä tulee mieleen, että reilut huutokaupat ja taajuuksien haltijan vapaa oikeus siirtää taajuudet edelleen johdattaisivat meidät sujuvasti uusiin taajuusmarkkinoihin.

Hyvät kuulijat! Yhteiskunta on täysin riippuvainen tietotekniikasta ja viestinnästä. Entistä turvallisempia verkkoja tarvitaan. Verkkoihin kohdistuu yhä enemmän hyökkäyksiä, joiden motiivi vaihtelee haitanteosta rikollisuuteen ja jopa terrorismiin. Arkisiakin turvallisuusriskejä on. Jo pelkkä kaivinkoneen harhautunut kauha sulkee kokonaisen kunnan tuntikausiksi tietoyhteiskunnasta, kuten olemme nähneet.

Perinteinen doktriini on näissä kysymyksissä ollut, että turvallisuuden takaa laki, joka velvoittaa kaikkia teleyrityksiä toimimaan turvallisuuden hyväksi. Yhteisvoimin huoltovarmuustyössä sitten varmistetaan, että kaikki pelaa pahanakin päivänä. Vanha oppi on myös neuvonut, että jos esimerkiksi valtio tarvitsee vielä suurempaa varmuutta, se rakentaa erityisiä tarpeitaan varten omat verkot ja palvelut yksin tai yhteistyössä teleyritysten kanssa. Esimerkiksi tästä ratkaisusta sopii viranomaisradioverkko.

Valtio investoi parhaillaan muutenkin turvallisiin verkkoihin ja palveluihin. Ne palvelisivat valtion erityisten käyttäjäryhmien tarpeita niin kuin viranomaisradioverkko jo nyt palvelee erityisiä julkisen sektorin ryhmiä, jotka tarvitsevat turvallista matkaviestintää. Turvallisuusvaatimukset ovat näissä tapauksissa olennaisesti peruskäyttäjien vaatimuksia korkeammat, minkä vuoksi on perusteltua, että valtio huolehtii yhteyksistään tarvittaessa itse.

Yhteiskunnalle ei riitä, että valtion ja turvallisuusviranomaisten telepalvelut on varmistettu. Yhteiskunnassa on paljon muutakin kriittistä ja elintärkeätä viestintää. Liikenne- ja viestintäministeriön työryhmä listasi taannoin toimia, joihin tulee ryhtyä yleisen verkkoturvallisuuden varmistamiseksi. Ehdotuksiin kuului mm. se, että valtion tulee hankkia omistus- ja hallintavaltaansa vähintäänkin ne osat kiinteistä televerkoista, jotka ovat yhteiskunnan toiminnalle kriittisimpiä. Työryhmä esitti myös lainmuutoksia, joilla normaaliajan häiriötilojen hallinta paranisi.

Pääomien vapaa liikkuvuus on tehnyt mahdolliseksi sen, että yhteiskunnan kriittisten toimijoidenkin omistus voi siirtyä ei-toivotuille omistajille. Toistakymmentä vuotta sitten muun muassa Suomessa kumottiin ulkomaalaisomistusta rajoittavat lait. Viime vuosina on eri maissa alettu puhua riskeistä, joita kriittisen infrastruktuurin joutuminen ulkomaisiin käsiin aiheuttaisi huoltovarmuudelle ja viestinnän turvallisuudelle. Nyt monissa maissa on säädetty lakeja, jotka edellyttävät mm. yhteiskunnalle elintärkeitä verkkoja hallitsevien yritysten omistajavaihdoksilta hallituksen lupaa.

Suomessa teleyrityksen määräysvallan muutos vaatii nykyisinkin uuden toimilupaharkinnan. Hallitus voi laissa säädetyin edellytyksin peruuttaa toimiluvan, jos yrityksen määräysvalta on joutunut esimerkiksi kansallisen turvallisuuden kannalta vaarallisiin käsiin. Myös huutokaupattujen taajuuksien päätyminen ei-toivottuihin käsiin voidaan estää. Meillä toimiluvanvaraista on kuitenkin vain radiotaajuuksia käyttävien televerkkojen tarjonta.
Kiinteät verkot eivät ole toimilupasääntelyn piirissä, vaikka niihinkin kuuluu yhteiskunnalle kriittistä infrastruktuuria. Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseksi kaikissa oloissa myös Suomessa on syytä pohtia näitä monissa maissa jo omaksuttuja rajoituksia. Tietysti meidän tulee ottaa huomioon jäsenyytemme Euroopan unionissa ja muut kansainväliset velvoitteemme.

Hyvät kuulijat! Verkkoturvallisuus on tietoyhteiskunnan kriittisiä kysymyksiä, mutta koko ihmiskunnan kohtalonkysymys tällä vuosisadalla on ilmastonmuutos. Kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla joudutaan ponnistelemaan kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi ja uusiin olosuhteisiin sopeutumiseksi. Tässä haasteessa on viestinnän ja tietotekniikan suuri mahdollisuus. Kansainvälisten tutkimusten mukaan tietotekniikan ja viestintäpalveluiden avulla voitaisiin leikata jopa 15 prosenttia kasvihuonekaasujen päästöistä. Olen hyvin tyytyväisenä seurannut, miten Suomen teleala on tarttunut tähän tilaisuuteen ja alkanut osallistua ympäristökeskusteluun omia palveluitaan tarjoten. Se on yhteiskunnallisesti vastuullista toimintaa, mutta selkeästi myös liiketoiminnan mahdollisuus.

Ubiikkiyhteiskunta – tai arjen tietoyhteiskunta niin kuin nykyisin sanotaan – kehittyy kaikilla toimialoilla. Suuria taloudellisia ja tuottavuushyötyjä tavoitellaan ja saavutetaan muun muassa terveydenhuollossa ja koulutuksessa. Sama Suomi, joka verkkorintamalla keikkuu kansainvälisten vertailujen kärkipäässä, menestyy paljon huonommin uuden teknologian käytössä. Suomen hallitukset ovat jo viime vuosikymmenen puolivälistä lähtien ponnistelleet tietoyhteiskuntakehityksen vauhdittamiseksi. Paljon tuloksia on toki tullut, mutta maalissa ei, Herra nähköön, vielä olla. Vieläkin yhteiskunta jättää käyttämättä tietotekniikan ja viestinnän suuren potentiaalin.

Suomessa suuria tietotekniikan hyväksikäyttäjiä ovat olleet teollisuus ja monet palvelusektorin alat. Monta kertaa on todettu suuret yhteiskunnalliset hyödyt, jotka saataisiin ottamalla tieto- ja viestintätekniikka täysimittaisesti esimerkiksi terveydenhuollon palvelukseen.

Suomi on tietotekniikan ja viestinnän kärkimaita. Vertailuissa jäämme kuitenkin aina jälkeen tekniikan käytössä nimenomaan julkisella sektorilla. Suomen pankit ovat kyllä sähköisen asioinnin edelläkävijöitä koko maailmassa, mutta pitkälti julkisen sektorin vastuulla toimivat terveydenhuolto, opetus ja liikenne vasta heräilevät tietotekniikan mahdollisuuksiin.

Suomen pankkipalvelut sähköistyivät lopullisesti 1990-luvulla pankkikriisin pakottamina. Julkisella sektorilla ei ole tällaista painetta ollut. Ensi vuosikymmenellä julkinen talous joutuu suoriutumaan taantumassa syntyneistä alijäämistä. Samaan aikaan puree valtion tuottavuusohjelma. Nyt olisi tuhannen taalan paikka kiihdyttää tahtia. Siitä hyötyisivät sekä julkinen talous että kansalaiset, ja siksi kehitystä kannattaa vahvasti tukea.

Mikä ihme siinä oikein kiikastaa? Kaupan hyllyt notkuvat tietotekniikan ratkaisuja pulmaan kuin pulmaan. Niiden käytön esteet ovat usein henkistä laatua. Hallintokuntiensa siiloissa lymyilevät virastot ja laitokset ovat tottuneet ratkaisemaan ongelmansa omilla keinoillaan. Eihän se tietysrti mitään uutta ole. Matti Pulkkinen kertoo kirjassaan Romaanihenkilön kuolema aikoinaan istuneesta savolaisesta pitäjänkokouksesta, joka pohti rautakankien hankkimista pitäjälle. Niitä ei hankittu, koska pidettiin ilmeisenä, että savolaisiin oloihin ne eivät soveltuisi. Samassa hengessä parrat kai pärisevät nykypäivänkin käräjäkivillä ja selittävät, että sähköinen resepti ei tänne karuun maahamme millään istu. Joskus tuskan hetkenä tulee mieleen, että maahan tarvittaisiin valistunutta despoottia järjestämään julkisen hallinnon asiakaspalvelut tietoyhteiskuntakuntoon.

Suuri tietoyhteiskunnan aluevaltaus on odotettavissa liikenteessä. Jo nyt ilmailussa, merellä ja rautateillä käytetään laajasti tietoyhteiskunnan palveluita. Maantieliikenteessä ja erityisesti henkilöautoilussa tietoyhteiskunta on vasta nupulla. Tähän hyrinään aiotaan nyt kaasuttaa lisäkierroksia.

Liikenteen suuret haasteet 2010-luvulla ovat ilmastonmuutos ja älykäs liikenne. Tämä näköala tarjoaa myös teleyrityksille ja suomalaiselle palvelutuotannolle suuren mahdollisuuden. Toivon että teletoimiala tämän kutsun kuulee. Sillä on taas tilaisuus palvella yhteiskuntaa. Korvausta vastaan tietysti.

Hyvät naiset ja herrat! Huhtikuussa 2011 on eduskuntavaalit. Seuraavan hallituksen ohjelma vie Suomen vuosikymmenen puolivälin yli. Ministeriöt ja virkamiehet ovat viime vaalikausina osallistuneet hallitusohjelman laadintaan omilla tulevaisuuskatsauksillaan. Jos asiat etenevät niin kuin aikaisemmin, tulevaisuustyö alkaa lähikuukausina.

Tietoyhteiskuntapolitiikka ylittää ministeriöiden hallinnonalojen rajat, mikä tekee siitä vaikeaa. Hallituksilla on ollut vuodesta 1995 lähtien hiukan eri tavoin toteutettuja ja painotettuja tietoyhteiskuntaohjelmia. Tämän hallituksen aikana tavoitteet ovat konkreettisempia kuin koskaan ennen. Nyt pyritään kunnianhimoisesti mm. siihen, että vuoteen 2013 mennessä kansalaisten ja yritysten sähköinen asiointi kattaa kaikki julkiset palvelut. Valtio itse siirtyy sähköiseen laskutukseen jo tänä vuonna. Tätä kehitystä on seuraavankin hallituksen valvottava ja vahvistettava.

Vuosien saatossa tietotekniikan ja viestinnän asiat ovat muuttuneet arkipäiväisiksi. Niissä on vähän mystiikkaa ja glamouria tuskin ollenkaan. Toisin päin ajatellen arjen tietoyhteiskunnan kaikilla asioilla on tietoyhteiskuntaulottuvuus. Siksi saattaisi olla vähitellen aika tiputtaa termistä tietoyhteiskunta etuliite pois ja siirtyä puhumaan vain yhteiskunnasta. Vastaavasti tietoyhteiskuntatavoitteet tulisi pystyä integroimaan kaikkien hallinnonalojen yhteiskunnallisiin tavoitteisiin.

Olen tänään käsitellyt asioita, jotka kaikki ovat tarjolla seuraavan hallituksen linjanvetojen kohteeksi. Hallitusohjelmatason kysymyksiä ovat niin laajakaistapolitiikka ja taajuushuutokaupat kuin televisiopolitiikka ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen varmistaminen kaikissa oloissa.

Hallitus on markkinataloudessa kuitenkin vain yksi toimijoista. Se luo puitteet liiketoiminnalle, joka palvelut tuottaa ja tarjoaa. Tietoyhteiskuntatyöstä mikään hallitus ei voi yksin vastata, eivätkä siinä yksin onnistu markkinavoimatkaan. Ensimmäinen ja tärkein yhteinen tehtävämme on pitää yhteiskunta valppaana niille mahdollisuuksille, jota yhteinen toimialamme sille tarjoaa.

Haasteita riittää viestinnän muuttuvassa maailmassa, jossa nopeimmat palkitaan parhaiten. Toivotan Finnetin väelle viisautta ja ketteryyttä alkavallekin vuosikymmenelle!