Viestintäministeri Suvi Lindén kasvufoorumissa

Kasvufoorumi 08
18.9.2008
Viestintäministeri Suvi Lindén

Hyvät kuulijat,

On ilo päästä puhumaan tähän kasvufoorumiin viestinnän elinkeinopolitiikan ja tietoyhteiskuntapolitiikan näkökulmasta.

Ajankohtakin on siltä osin mitä parhain, että eilinen jää suomalaiseen tietoyhteiskuntahistoriaan päivänä, jolloin hallitus päätti merkittävien harppausten ottamisesta nopeiden laajakaistojen saatavuuden varmistamisessa lähes kaikille Suomalaisille kotitalouksille ja yrityksille.

Laajakaistan saatavuudesta, niiden nopeudesta ja toimintavarmuudesta on puhuttu paljon viime aikoina. Tosiasia on, että tänä päivänä laajakaista ei enää ole ylellisyyspalvelu tai mukava lisä muiden viestinnän vaihtoehtojen joukossa, vaan enemmänkin peruspalvelu jota ihmiset ja yritykset arjessaan yhä enenevässä määrin tarvitsevat. Riittävän nopeita ja toimintavarmoja yhteyksiä on oltava saatavilla myös ympäri maan, ei pelkästään suurimmissa kaupungeissa.

Hallitukselle esittelemieni linjausten mukaan vähintään 100 megabitin runkoyhteydet pitää olla kysynnän mukaan saatavilla viimeistään vuonna 2015. Tavoitetta kohti on tarkoitus edetä vaiheittain niin, että ensin tänä vuonna lain muutoksella laajakaistasta muutetaan yleispalveluksi ja sille määritellään keskimäärin yhden megabitin vähimmäisnopeus, joka vastaa yleisimmin käytössä olevaa nopeutta tällä hetkellä ja on teknologisesti toteutettavissa joka puolella Suomea. Nopeutta suurempi asia yleispalvelussa on kuitenkin se, että sen jälkeen laajakaista on ensimmäisenä Euroopassa kaikkien kansalaisten peruspalvelu, joka on oltava kohtuu hintaan saatavilla.

Lähdemme siitä, että valtio, maakunnat ja kunnat osallistuisivat runkoverkon parantamiskustannuksiin niiltä osin, kuin vuoden 2015 tavoitetasoa ei pystytä saavuttamaan kaupallisesti. Tarkoitus on, että maakuntien liitot kilpailuttaisivat rakentamisen teleyritysten kesken.
Rahoituksesta on tarkoitus sopia ja päättää tarkemmin tämän vuoden aikana. Uskon kuitenkin että kaupallisesti pystytään etenemään hyvin laajalti, ja että tehdyt linjaukset tulevat muutoinkin edistämään nopeiden yhteyksien tarjontaa.

Jatkossakin käyttäjä hankiin ja kustantaa tilaajayhteytensä itse ja päättää myös tilaamansa yhteyden nopeudesta ja teknologiasta. Kansalaisten tasa-arvoa edistää myös ensi vuonna laajeneva kotitalousvähennys, jota voidaan käyttää myös tieto- ja viestintätekniikan asennustöihin.

Suomi on siis tarkoitus myös laajakaistaverkkojen nopeuksien osalta nostaa takaisin maailman kärkimaiden joukkoon.

Ohjelmistoala on suomalaisen tietoyhteiskuntapolitiikan ydintä. Onkin hienoa todeta heti tähän alkuun, että ohjelmistoala yhdessä muun viestintäalan kanssa on luvannut käynnistää hankkeen, jolla varmistetaan alan osaamisen korkea taso Suomessa. Myös ministeri Pekkarisen puheessaan mainitsema innovaatiostrategia sisältyy tietoyhteiskunnan toimintaohjelmaan eräänä merkittävänä edistämishankkeena.

Teknologinen kehitys on tällä hetkellä nopeaa, eikä hiipumisen merkkejä ole näkyvissä. Olemme kulkemassa kohti tietotekniikan ”jokapaikkaisuutta” eli arjen tietoyhteiskuntaa. Käytössämme on yhä monipuolisempaa ja älykkäämpää tekniikkaa. Samalla tieto- ja viestintätekniikan käyttäminen halpenee. On vain ajan kysymys, milloin kaikki "tieto ja sisällöt" ovat aidosti saavutettavissa lähes mitä tahansa sähköistä välinettä käyttäen, missä tahansa ja milloin tahansa.

Tieto- ja viestintäteknologia näyttelee yhä keskeisempää roolia niin yritysten kuin kansalaistenkin arkipäivässä. Hoidamme kuin huomaamattamme useita arjen askareitamme sähköisesti. Erityisesti matkailu- ja viihdepalvelut tilataan verkosta ja yhä useampi ostaa musiikin, kirjat ja elektroniikan verkon välityksellä. Julkinen sektori siirtää kiihtyvällä tahdilla palveluitaan verkkoon ja vain harva vaivautuu enää pankin luukulle raha-asioitaan hoitamaan. Nuorten ensitreffit sovitaan virtuaalimaailman raiteille ja tekstareilla eletään koko tunne-elämän kirjoa.

Harppaus jälkiteollisesta yhteiskunnasta arjen tietoyhteiskuntaan on ollut nopeaa ja pysyvää on vain jatkuva muutos. Viestintäpolitiikan myllerryksessä myös me päättäjät joudumme olemaan jatkuvasti valppaina. Viestinnän ohjausta joutuu ministerinä miettimään hyvin monesta näkökulmasta – tietoyhteiskunnan edistämisen kautta, viestintäelinkeinon toimintaedellytysten kautta, kansalaisten tasa-arvon näkökulmasta ja vaikkapa monipuolisen sisältöjen edistämisen näkökulmasta. Yksittäiselle yritykselle politiikan tavoitteet voivat näyttäytyä hyvinkin ristiriitaisina. Yhtäältä pitäisi kyetä kannustamaan investointeihin ja taata vapaa pääsy markkinoille. Toisaalta valtiovalta saattaa joutua asettamaan toiminnalle tiukkojakin ehtoja ja velvollisuuksia ja jopa rajoittaa markkinoille pääsyä esimerkiksi taajuuspoliittisin syin.

Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelman mukaan hallituksemme laatii viestintäpoliittisen ohjelman, jonka tavoitteena on lisätä viestintäalan investointeja ja innovaatioita. Viestintäpoliittista ohjelmaa laatimaan olen asettanut työryhmän.

Viime aikoina hallitus on joutunut ottamaan kantaa haja-asutusalueiden viestintäyhteyksien saatavuuteen sekä perehtymään tutkimuksiin, jotka osoittavat, että taajamienkin viestintäyhteyksien nopeuksissa olisi parantamisen varaa. Samalla kun keskustelua on käyty teleyhteyksien saatavuudesta, laadusta ja nopeuksista, mediayritykset ovat konvergoituneet ja viestinnän keskittymistrendi on voimistunut.

Kuten jo aiemmin totesin, viestinnän elinkeinopolitiikkaa arvioitaessa keskenään ristiriitaiset arvot ovat viime aikoina joutuneet ottamaan mittaa toisistaan. Kansalaisten tasa-arvon toteutuminen esimerkiksi haja-asutusalueilla edellyttää julkisen sektorin väliintuloa, mikä saattaa heikentää viestintäyritysten vapaata kilpailua. Sananvapauden näkökulmasta puolestaan viestinnän keskittymistä pitäisi hillitä samaan aikaan kun suomalaisten mediayhtiöiden tuloskuntoa pitäisi parantaa.

Suomen viestintäala muodostuu perinteisen näkemyksen mukaan tele- ja mediatoimialoista. Suomessa alat ovat säilyneet melkoisen erillisinä omine toimijoineen, vaikka alojen yhdentymistä on uumoiltu pitkään. Ainoa poikkeus on kaapelitelevisiotoiminta, joka on historiallisista syistä Suomessa ensisijaisesti teleyritysten hallussa.

Perinteisiä tele- ja mediatoimialoja ovat tulleet haastamaan uudet globaalit toimintamallit kuten Google, iTunes, Skype ja Facebook. Myös päätelaitevalmistajat ovat enenevässä määrin huomanneet, mikä merkitys pääsyn tarjonnalla uusiin innovatiivisiin palveluihin on. Tässä onkin haastetta suomalaisille viestinnän elinkeinoharjoittajille. Uudet kasvualat ovat olennaisesti globaaleja. Suomessa sekä tele- että media-ala ovat luonteeltaan hyvin kansallisia. Kun puhutaan viestinnän elinkeinopolitiikasta, on tärkeää arvioida sekä tele- että media-alaa elinkeinona. Lisäksi pitää muistaa, että näiden elinkeinon alojen jalostusarvo on korkea, ja niillä on suuri sekä työllistävä että kulttuurinen merkitys.

Teletoiminnan lähihistoriaa leimaa voimakas kasvu 1990-luvulla, mikä oli peräisin lähinnä regulaation avautumisesta Suomessa ensimmäisenä maailmassa sekä matkaviestinnän kasvusta ja leviämisestä koko kansan käyttöön. Tähän perustuu edelleen Suomen maine maailman edistyksellisempänä tietoyhteiskuntana. 2000-luvulle tultaessa telepalveluiden myynnin kasvu perustui internet-yhteyksien ja -palveluiden leviämiseen, mutta kokonaisuutena alan toimialan kasvu oli jo pysähtynyt. Myös suomalaisten teleyritysten kansainvälistyminen oli laajasti ottaen epäonnistunut. 2000-luvulla investoinnit pysähtyivät ja kasvua haettiin lähinnä kustannustehokkuudesta, mikä merkitsi irtisanomisia ja tuotekehityspanosten leikkauksia.

Historia ja konvergenssi huomioiden keskeinen kysymys viestinnän elinkeinopolitiikan näkökulmasta onkin, onko alalla jo tultu tilanteeseen, jossa uudet investoinnit ovat mahdollisia. Viestintäviraston viimeisimmän viime viikolla julkaiseman markkinakatsauksen mukaan teleyritysten omavaraisuusaste on hyvä. Ne ovat kannattavia eikä investoinneille tästä näkökulmasta tuntuisi olevan esteitä. Missä siis viipyy suomalaisten viestintämarkkinan uusi ”buumi”? Miten pääsemme tältä osin takaisin maailman huipulle?

Media-alaa leimaa samanlainen tai suurempikin kotikutoisuus kuin telealaa. Mediapalvelut ovat suomalaista alkuperää olevien yhtiöiden hallussa, mutta mediasisällöt ovat ulkomaista alkuperää. Kansainvälisesti katsottuna kotimaiset mediayhtiöt ovat lähinnä globaalien formaattien ja sisältöjen lokalisoijia ja jakelijoita. Internet-sisällöt sekä maksutelevisio- ja kaapelijakelu ovat toimineet kasvun lähteinä. Maanpäällisissä lähetyksissä kapasiteetti on digitalisoinnin myötä kasvanut, mikä on kasvattanut koko toiminnan volyymia. Suomi ei silti kansainvälisesti katsottuna ole koskaan ollut mediatoiminnan edelläkävijä – pikemminkin perässähiihtäjä, vaikka suomalainen ohjelmatarjonta on ollut kansainvälisesti korkeatasoista ja monipuolista. Julkisen palvelun Yleisradiotoiminta on maailman huippua ja suomalaisia on hemmoteltu korkealuokkaisella ja monipuolisella sisältötarjonnalla, markkinoiden pienuudesta huolimatta.

Mediapolitiikan keskeisinä periaatteina on ollut kotimaisen tuotannon toimintaedellytysten säilyttäminen ja kansallisen kielen ja kulttuurin omaleimaisuuden turvaaminen. Onko tämä jatkossakin toiminnan keskeinen periaate? Katsojien ohjelmatottumukset muuttuvat; uudet formaatit tositelevisioineen hurmaavat etenkin nuoria kuluttajia. Kilpailu mainosmarkoista ja katsojien vapaa-ajasta kiristyy. Mikä rooli tulisi antaa markkinavoimille ja mikä osa ohjelmatarjontaa kietoa julkisen palvelun sisään.

Tulevaisuuden avain kuitenkin sekä tele- että mediapolitiikan näkökulmasta on internet. Internetin viimeaikaiset läpimurrot perustuvat uusiin teknologia-alustoihin. Uudenlaiset jakelualustat – google, You Tube, MySpace jne. ovat avain viestien ja sisältöjen uudelle käytölle.

Liikenne- ja viestintäministeriö järjesti pari viikkoa sitten sosiaalisen median seminaarin. Sen osanottajajoukko oli ennätyksellisen suuri. Aihepiiriä kohtaa tunnetaan suurta kiinnostusta ja se myös kiinnostaa monelta eri näkökulmalta – kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksien ja demokratian, yritysten uusien liiketoimintamahdollisuuksien sekä viestinnän elinkeinopolitiikan kannalta. Suomessahan jos missä kyettäisiin luomaan puitteet sosiaalisen median innovatiiviseen hyödyntämiseen monella eri tavalla. Tässä yhteydessä viestintä- ja innovaatiopolitiikka yhtyvät mielenkiintoisella tavalla.

Viestinnän elinkeinopolitiikkaan liittyy siis vahvasti uusien teknologioiden huomioiminen, regulaatio ja jopa kulttuuripolitiikka. Näpertelyn puolelle mennään kuitenkin helposti silloin, jos arvioidaan viestintäalaa ja sen sisäisiä riippuvuussuhteita vain sääntelyn kannalta. Kysymys on paljon isommasta asiasta.

Viestinnän elinkeinopolitiikka on myös tietoyhteiskuntapolitiikan ytimessä. llman elinvoimaista viestintäsektoria ja innovatiivisia viestintäalan yrityksiä tietoyhteiskunta ei kehity.

Mielestäni viestintäala pitäisi määritellä ottaen huomioon kaikki tietoyhteiskuntapalveluiden tarjoajat. Niin ohjelmistotalot kuin pienet sähköisiä kauppapaikkoja tarjoavat yritykset. Viestinnän elinkeinopolitiikkaan liittyvät niin sähköiset palvelut, sisällöt kuin yhteydetkin. Erityisesti sähköisten palveluiden tuottamisessa julkisen ja yksityisen sektorin ”kumppanuudella” ja yhteistyöllä tuodaan potkua kumpaankiin toimijaan. Monet teleyritykset ja IT-talot pystyvät jo nyt tuomaan kokonaisvaltaisia ratkaisuja julkisen sektorin ongelmiin alkaen virtuaalikokouksista ja päätyen sähköisiin terveydenhoidon palvelukonsepteihin. Julkisen sektorin tulisi nykyistä ennakkoluulottomammin hyödyntää yksityisen sektorin markkinoilla jo olevia ratkaisuja sen sijaan, että tekevät niitä itse.

Valtiovarainministeriö on syyskuussa asettanut hankkeen arvioimaan julkisen sektorin sähköisten palveluiden kehittämismallia ja toimintatapaa. Hanke on tervetullut, sillä julkisen sektorin ohjausmallit ja julkisen ja yksityisen sektorin työnjako ovat sähköisten palveluiden tuotannossa pitkälti sopimatta. Meillä on huonoja esimerkkejä hallinnon itsensä tuottamista palveluista, jotka ovat jääneet kansalta käyttämättä. Näistä tunnetuin lienee kansalaisen sähköinen henkilökortti. Osittain julkisen sektorin oman yhteistyökyvyttömyyden ja osin ohjausmallien puuttumisen vuoksi sähköinen tunnistaminen on maassamme lasten kengissä. En ole tässä kritiikissäni yksin. Esimerkiksi Valtiontalouden tarkastusvirasto on raportissaan kiinnittänyt asiaan huomiota.

Tietoyhteiskunnassa ja sen tuotteissa ja palveluissa huomio on nyt kiinnitettävä yhä enemmän palveluiden loppukäyttäjiin, olivatpa ne yksityisiä kansalaisia, yrityksiä, yhteisöjä tai julkishallintoa. Eri tuotteiden, palveluiden- ja järjestelmien helppokäyttöisyydessä, yhteentoimivuudessa ja käyttäjäystävällisyydessä on vielä paljon tekemistä.

Olemme parhaillaan luomassa ministeriöni johdolla kansallisia ratkaisuja palveluiden helpommaksi käyttöönottamiseksi käyttäjän tunnistamista vaativissa palveluissa. Uskon, että tämän työn tuloksena syntyvissä tunnistamisen ratkaisuissa, kuten mobiilitunnistamisessa, voi syntyä innovaatioita, joilla on kysyntää myös kansainvälisillä markkinoilla. Suomi voisi kaiken kaikkiaan hyödyntää korkeaa mobiiliteknologian osaamistaan laajemminkin yhteiskunnan eri sektoreilla.

Tietoyhteiskunnan kehittyminen edellyttää, että myös ihmisten taidot ja osaaminen kehittyvät. Suomen kokoisessa, nopeasti ikääntyvässä maassa tietoyhteiskuntaosaamisen kehittäminen on välttämätöntä kaikilla rintamilla, mikäli globaaleilla markkinoilla mielii pärjätä. Tieto- ja viestintätekniikan käyttötaidot ovat yhteiskunnan kansalaistaitoja, jotka opittava jo varhaisessa vaiheessa. Tällä hetkellä suomalaiset lapset ja nuoret käyttävät tietoteknistä osaamistaan pääosin kaikkialla muualla paitsi koulussa. Tähän meillä ei enää ole varaa. Tällä hallituskaudella luodaankin pohjaa sille, että sähköiset oppimisympäristön hyödyttäisivät kaikkien koululaisten oppimista tulevaisuudessa.

Olen erittäin tyytyväinen, että hallitus päätti hiljattain edetä esitykseni mukaisesti ja laajensi kotitalousvähennystä kodin tieto- ja viestintätekniikkapalveluihin. Uudistuksen myötä vähennykseen oikeuttavaa työtä on jatkossa esimerkiksi digilaitteen, antennin tai tietokoneen ja sen oheislaitteen asentaminen ja korjaaminen. Lisäksi kotitalousvähennyksestä voi hyötyä tietoliikenneyhteyksien käyttöön ottamisessa ja asentamisessa sekä tietoturvapalveluiden, hankittujen ohjelmien ja hankittujen päivitysten asentamisessa.

Tämän uudistuksen ansiosta kansalaisilla on tasaveroisemmat mahdollisuudet digitaalisten palveluiden käyttöön. Lisäksi se tarjoaa jo pitkään odotetun mahdollisuuden uudenlaiselle, tietotekniikkapalveluiden tarjontaan perustuvalle yrittäjyydelle. Aivan samaan tapaan kuin on tapahtunut mm. siivous- ja remonttipalveluiden suhteen. Tämän lisäksi erilaisille vapaaehtoisuuden pohjalta toimiville nettitalkkareille tai tietoyhteiskunnan ”puuhapeteille” olisi edelleen tilausta.

Suomella on tähän asti mennyt tietoyhteiskuntakehityksessä lujaa ja sitä on siivittänyt vahva usko omaan tekemiseen tietoyhteiskunnan kärkimaana. Positiivinen myötätuuli on valitettavasti kääntynyt joillakin osa-alueilla vastatuuleksi, sillä monien viimeaikaisten barometrien mukaan Suomi on menettänyt asemiaan. Erityisesti Suomen sijoitukset kansainvälisissä sähköisen asioinnin ja verkkoliiketoiminnan vertailuissa ovat heikentyneet. Sijoitukset verkkoliiketoiminnan suhteen eivät nekään ole olleet kovin mairittelevia. Kun Suomi oli sähköisessä kaupassa vielä vuonna 2003 paalupaikalla, on se nyt tipahtanut pahasti muiden länsi- Euroopan maiden vauhdista.

Suomalaisilta yrityksiltä puuttuu edelleen tietoa siitä, mistä, miten ja millä teknisellä toteutuksella, hinnalla ja resursseilla verkkokaupan voi toteuttaa. Mielestäni onkin aivan välttämätöntä, että sähköisen liiketoiminnan osaamista lisätään kaikilla toimialoilla, kaiken kokoisissa yrityksissä ja kaikilla oppiasteilla. Suomella ei ole varaa jättää verkkokaupan mahdollisuuksia käyttämättä.

Tällä hallituskaudella panostetaan voimakkaasti julkisten sähköisten asiointipalveluiden kehittämiseen sekä tietoisuuden lisäämiseen sähköisistä palveluista. Tavoitteenani on lisätä tietoyhteiskuntatyön näkyvyyttä muun muassa luomalla sen palveluille oma brändi.

Brändäämisellä haluamme lisätä kansalaisten tietoisuutta tietoyhteiskunnan edistysaskeleista ja jo olemassa olevista sähköistä palveluista. Lisäksi uskomme sen lisäävän kansalaisten kiinnostusta palveluita kohtaan ja luovan kehittämistyöhön uutta henkeä ja tekemisen meininkiä.

Jotta voimme kuroa umpeen eroa menestyneimpiin tietoyhteiskuntiin, meidän on myös vaikutettava aktiivisesti kansainvälisen kehityksen suuntaan ja tavoitteisiin.

Tietoyhteiskunnan kehittyminen ei tapahdu tyhjiössä. Maailmantalouden globalisaatio haastaa päivittäin kansallista innovaatiokykyämme. Kehittyminen edellyttää yrityksiltä voimakasta panostusta innovaatio- ja tutkimustoimintaan. Lisäksi käynnissä oleva teknologinen murros vaikuttaa yritysten toimintamahdollisuuksiin ja edellyttää yrityksiltä uutta osaamista ja investointeja. Julkishallintoon kohdistuvat paineet ovat pitkälti samansuuntaiset.

Teknologisen kehityksen rooli ja merkitys on Suomelle nyt ja jatkossa elintärkeä. Teknologian hyödyntäminen ja sen mahdollistamien uusien toimintatapojen käyttöönotto määrittelee pitkälti - ei vain meidän vaan - kaikkien teollisten valtioiden kilpailukykyä.

Kykenemme ylläpitämään tuottavuuden jatkuvaa kasvua ainoastaan, jos pystymme siirtämään panostusta tieto- ja viestintäteknologian tuotannosta myös sen entistä aktiivisempaan ja innovatiivisempaan käyttöön. Keskittyminen yksin teknologiseen kehittämiseen ja -innovaatioihin ei riitä. Tarvitaan lisäksi sosiaalisia ja organisatorisia innovaatioita. Ja ennen muuta niitä käyttäjiä.

Kilpailukyky perustuu usein kykyyn oivaltaa asiakkaiden, kuluttajien ja kansalaisten tarpeet ennen kilpailijoita ja tarjota niitä vastaavia tuotteita ja palveluja. Kaikkialla maailmassa eturivin yritykset ovat ottaneet kuluttajat ja asiakkaat mukaan tuotekehitykseen. Innovatiivisuus pohjaa aina yksilöiden osaamiseen ja luovuuteen. Ihmiset joko tekevät muutoksen tai estävät sen. Tieto- ja viestintätekniikalla onkin tärkeä rooli kysyntä- sekä käyttäjälähtöisten innovaatioiden mahdollistajana.

Tietoyhteiskuntapolitiikan haasteena on myös ratkaista, kuinka teknologiaa hyödyntäen pystymme paremmin vastaamaan ympäröivän yhteiskunnan ja globalisaation asettamiin haasteisiin. Teknologia voi tuoda merkittävää helpotusta lukuisiin ongelmiin kuten ilmasto- ja ympäristökysymyksiin, väestön ikääntymisen aiheuttamiin haasteisiin, vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Katsottaessa eteenpäin tieto- ja viestintäteknologialla on yhä suurempi merkitys ihmisten ja yritysten arkipäivässä sekä arvioitaessa niitä haasteita, joita suomalainen yhteiskunta ja suomalaiset yritykset kohtaavat.

Tietoyhteiskuntakyynikot väittävät, että olemme olleet ylimielisiä ja tuudittautuneet erinomaisuuteemme. Näin saattaa olla ja kenties jonkinlainen tietoyhteiskuntaväsymys viime vuosina on vallannut mielialoja. Tästä huolimatta meidän kannattaa muistaa, että vahvuutemme, kuten korkea koulutustaso, korkeat panostukset tutkimus- ja kehitystoimintaan, into ottaa uutta käyttöön, eivät ole kadonneet mihinkään. Vahvuutemme on vain uudestaan tunnistettava ja otettava laajasti käyttöön.

Käynnissä oleva muutos edellyttää aikaisemman kyseenalaistamista ja uuden luomista. Laadukkaat sisällöt, luovuus ja innovaatiot eivät ole irrallisia saarekkeita vaan aivan keskeinen osa elinkeino-, viestintä-, tietoyhteiskunta- ja kulttuuripolitiikkaa. Toivoisin, että tietoyhteiskunta- ja viestintäpolitiikka nostettaisiin keskeiseksi osaksi kansallista innovaatiopolitiikkaa ja että se pidettäisiin edelleen keskeisenä osana kaikkea kehittämistä – oli sitten kysymys elinkeinopolitiikasta tai hallinnonkehittämisestä. Viestinnän elinkeinopolitiikan termi pitäisikin ehkä muuttaa tietoyhteiskunnan elinkeinopolitiikaksi. Ja tietoyhteiskuntahan on jo lähes yhtä kuin yhteiskunta sinänsä.